Nuoret

Nuorissa on tulevaisuus sanotaan, mutta miksi osa meidän nuoristamme voi todella huonosti? Aina kun sattuu jotakin ikävää, me aikuiset taivastelemme tapahtunutta todeten, että jotakin pitäisi tehdä. Vastuuta sysätään viranomaisille, koululle ja vanhemmille. Odotetaan lakimuutosta tai "jonkun" puuttumista tilanteeseen tai muutosta. Minusta olisi myös tärkeää pohtia mitä minä voin tehdä, koska mielestäni jokaisella on vastuu sekä mahdollisuus vaikuttaa. 

Taivastelun jälkeen eri tahot hakevat hankerahaa, pyöräytetään hanke pystyyn ja hankkeen jälkeen hyvätkin tulokset jäävät jonnekin pöytälaatikoihin pyörimään, koska ei ole hankerahaa, jolla toteuttaa hankkeessa esiin nousseet muutostarpeita. Ja yleensä aina pitää tapahtua jotakin todella ikävää, ennen kuin huonosti voivat nuoret tulevat nähdyiksi.  Joku voi sanoa, että kärjistän ja puhun rumasti hankkeista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että jotain tarvitsee tehdä. Mitä pidempään odottelemme sen kalliimmaksi tälle yhteiskunnalle, tälle kaupungille, tulee nuorten syrjäytyminen ja pahoinvointi.

Edellisissä vaaleissa kirjoitin, että tutkimusten mukaan yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoonan koko elämänsä aikana. Miljoonan. Kunnallistasolla tai edes aluevaltuustossa emme voi vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin, mutta ruohonjuuritason toimiin voimme vaikuttaa. Mielestäni olemme kuulleet paljon hienoja lupauksia vuosien varrella, nyt on oikeasti alettava töihin. Nuoret puukottavat ja ryöstävät toisiaan Oulussa, mielenterveyspuolen paikat ovat nuorille täynnä ja jonot ovat pitkiä, nuoria lähetetään hoidon sijaan kouluun kuntoutumaan. Tiedän, että kaikki opetus- ja hoitoalalla sekä sosiaalitoimessa tekevät parhaansa niillä resursseilla mitä on. Tiedän, että moni kokee olevansa mahdottoman edessä. Arvostan suunnattomasti jokaista, joka tekee meidän nuorten arjessa heidän kanssaan työtä. Minä olen ollut itse erityisoppilaitoksessa töissä ja nähnyt läheltä, miten meidän ihanat, erityiset nuoret voivat. Jokainen nuori on arvokas. Jokaiselle nuorelle pitää antaa mahdollisuus ja toinenkin. Jokaisen valtaa pitävän pitäisi viettää pari päivää ”työkierrossa” ruohonjuuritasolla, nähdä se arki. Kuulla niitä, joilla on ratkaisuja haasteisiin. Koska yksikään nuori tai lapsi ei saa olla eikä ole ongelma, vaan hänellä on haasteita, joita hän ei osaa ilman apua ratkaista. Samalla pitää hyväksyä se, että kaikkia emme pysty auttamaan. Emme, vaikka kuinka haluaisimme.

Sohaisen myös kännykkäkeskustelua...

Kysyin tuttavaltani, joka on tehnyt pitkään työtä lastensuojelussa, että mikä on hänen mielestään syy meidän nuorten pahoinvointiin. Hän sanoi minulle vastauksen olevan helppo, se on älykännykkä. Ja miksi, älykännykän kautta lapset ja nuoret, ns. keskenkasvuiset, pääsevät käsiksi sisältöihin, jotka ovat meille aikuisillekin ”kuumottavia”. Pääsevät käsiksi vääriin kanaviin, huumeita, pornoa, väkivaltaa. Korostan ja hänkin korostaa, että älykännykkä ei ole selitys kaikkeen, mutta yksi valtavan iso ongelma se on. Entä jos älykännykät kiellettäisiin alta 18-vuotiailta? Pärjäisimmekö me aikuiset sen asian kanssa? Pärjäisimmekö me kiukuttelevan lapsen tai teinin kanssa, joka haluaa katsoa ruudulta ”jotakin”, kun kaikki muutkin kaverit katsovat? Vai nostaisimmeko kätemme ylös antautumisen merkiksi ja antaisimme oman puhelimemme? Mutta pärjäsimmehän mekin ilman älykännykkää. Ja selvisimme aikuisuuteen ilman, että vanhemmat pystyivät seuraamaan äpistä missä liikumme. Tiedän, että aika ja ympäristö, jossa elämme, on muuttunut, mutta olisiko parempi lapsen viettää aikaa poissa ruudun luota? Vaikkapa ulkona lähimetsässä tai touhuta kavereiden kanssa takapihalla? Vai onko se vaan helpompi antaa lapselle se puhelin ja ostaa samalla itselle ruutuaikaa tai rauhaa? Aikuisten tehtävä on tietää, mitä lapsen puhelimessa tapahtuu. Lapsilla on tänä päivän paljon oikeuksia, mutta vanhemmilla on jo pelkästään lain perusteella velvollisuus valvoa ja pitää huolta. Velvollisuudet ja oikeudet kulkevat rinnakkain, melkeinpä voisi sanoa, käsi kädessä.

Ja kuten alussa totesin, vastuu on meillä kaikilla. Minkälaisen mallin sinä ja minä annamme meidän lapsillemme ja nuorillemme? Me olemme se yhteiskunta, jota kaivataan avuksi, kun jotakin tapahtuu. Kaikkea emme voi tehdä, tarvitaan ammatti-ihmisiä avuksi, mutta silti on hyvä miettiä mitä minä voin tehdä. 

Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus. Pitäisikö meidän valita valtuustoihin poliitikoita, jotka uskovat tähän lauseeseen ja ovat oikeasti valmiita tekoihin, toteuttamaan lupaukset parantaa asioita?